okei, näin ensin teidän on ehkä hyvä tietää, et mietin erittäin pitkään pitäiskö mun kirjottaa tästä aiheesta yhtään mitään, mut nyt lähiaikoina on mun läheisillä ihmisillä ollu paljon ongelmia just näiden asioiden kanssa, niin päätin puhuu omista kokemuksista. En harrasta huomiohuorausta, kirjotan tän sen vuoksi, että saisin ehkä autettua muita jollakin tavalla.
- Kiusaaminen, sen seuraukset, itsetuhoisuus ja nykytilanne -
Mulle henkilökohtaisesti vaikeimmat ajat alko silloin kun menin yläasteelle. Ulkonäköpaineet, kilpailu muiden tyttöjen kanssa ja kaikki tollanen oli mulle tosi rankkaa. Ei mulla koskaan oo kovin hyvää itsetuntoa ollut, mutta yläkoulun alussa se oli huomattavasti korkeammalla kuin yläasteelta valmistuessa. Mua alettiin siinä aika 7.luokan alussa kiusaamaan ja sitä kiusaamista jatkukin sitten ihan 9.luokan loppuun asti. Seittemännellä luokalla se kiusaaminen oli vielä ihan siedettävää, mutta jo 8. luokan alussa mun teki mieli vaihtaa koulua. En kuitenkaan vaihtanut ja aloin pikkuhiljaa huomata masennuksen oireita itessäni.
Mun tyyli muuttui kasiluokalla todella erilaiseksi, aloin kuuntelemaan emo-musiikkia ja pukeuduin ainoastaan mustaan - tyylini on pysynyt periaatteessa tähän saakka samana, se on vain kehittynyt. No, erilaisen ulkonäköni vuoksi mua kiusattiin vielä enemmän - käytävillä huudeltiin perään, puhuttiin paskaa selän takana, nolattiin muiden luokkalaisten edessä ynnä muuta yhtä kivaa. Mun masennus paheni enkä oikeastaan nähnyt enää yhdessä vaiheessa valoa missään, en ollut ilonen mistään. Pahimpina päivinä multa ei irronnut hymyä kertaakaan ja saatoin olla vastaamatta mun frendeille jos ne yritti puhua mulle tai kysyä oonko kunnossa. En jaksanut edes avata mun suuta. Halusin vaa nukkua enkä koskaan herätä enää. Siinä vaiheessa meni niin huonosti, että yks päivä tein päätöksen, jota kadun elämäni loppuun asti. Otin veitsen käteen, josta mulla alkoi vähintään kahden ja puolen vuoden itsetuhoisuusputki. Siihen fiilikseen jää ikäänkuin koukkuun ja sitä on vaikea lopettaa. Tuloksena kuitenkin vain todella rumat arvet. Ja uskokaa mua, vaikka tuntuu aluksi että viiltely auttaisi vaikeiden asioiden käsittelyssä, niin ei, se vaan satuttaa lisää ja pahentaa kaikkea. Mua haukuttiin myös tästäkin syystä, jota ei koskaan pitäisi tehdä. Viiltely on sanatonta avunhuutoa, eikä jo valmiiksi masentunutta ihmistä saisi satuttaa enempää.
"I think I had to see how bad it could be to want to live again." -Oliver Sykes
9. luokka tuli ja olin edelleen masentunut. Masennus mulle oli oikeastaan jo tossa vaiheessa sellasta, etten osannut olla enää iloinen vaikka kuinka yritin, masennukseen oli tottunut ja se oli ainoa fiilis mikä tuntu ns. kotoisalta. Tuli ikäänkuin syyllinen olo, jos joskus huomasi olevansa iloinen jostain. Kun muut luokkalaiset puhu keskenään, mä istuin niiden vieressä hiljaa kuunnellen musiikkia, joka oli ainoa asia, joka helpotti mun päivää ja oloa. Kuitenkin kiusaaminen jatkui ja lopetin esimerkiksi musiikintunneilla käymisen kokonaan ja tein korvaavia tehtäviä sen vuoksi, etten yksinkertaisesti pystynyt tehdä kiusaajieni kanssa minkäänlaista yhteistyötä. Mulla oli koulussa kuitenkin muutama tosi hyvä frendi, jotka tuki mua tän kaiken kanssa, mikä helpotti myös oloa jonkin verran, en ollut aivan yksin. Oon siitä niin kiitollinen <3 Ysiluokan loppupuolella mun vanhemmat huomasi mulla olevan haavoja ja näin, kuinka pettyneitä ja surullisia ne oli, siinä vaiheessa tein vaan päätöksen et tää oli tässä, en koskaan enää satuttais itteeni ja sen jälkeen pääsin itsetuhoisuudesta eroon. Olisin ilman mun vanhempia varmaan täysin samassa tilanteessa nyt kun yli kaksi vuotta sittenkin.
Nyt lukion tokal luokalla mulla on edelleen satunnaisesti masentuneisuutta, mut se on paljon lievempää kuin pari vuotta sitten. Kun eteen tulee vaikeita aikoja tai surullisia/rasittavia asioita en enää tartu veitseen, vaan käsittelen ne muulla tavoin. Vaikka en olekaan itsetuhoinen enää, kummittelee veitsi mielessä aina silloin tällöin. Mua ei enää kiusata, mikä on johtanut myös ton masennuksen lievenemiseen, sekä se, että kävin koulussa kuraattorin puheilla muutaman kerran. Musiikki makes everything better, musa on ollu suuri osa mun ns parantumista ja koko tätä viimestä viittä vuotta. Ilman musiikkia en tiiä millasessa kunnossa nyt olisin. Mun frendit. En tiiä miten koskaan saisin kiitettyä niitä tarpeeks ja osotettua, kuinka tärkeetä niiden tuki jä välitys on ollut, sama koskee vanhempia.Ainoo hyvä, mitä mulle tosta kaikesta on tapahtunu, on se, että mun luonne on kasvanut ihan älyttömästi. Mä en enää välitä mitä ihmiset sanoo musta.
Kaikesta pääsee yli. Pitää vaan asennoitua oikein. Ja pitää ottaa kaikki apu vastaan mitä tarjotaan, olla kiitollinen ihmisistä, joita on ympärillä. Kuitenkin se, pääsetkö yli vaikeista asioista ja avun saaminen on molemmat susta ittestäsi kii, sun pitää olla se, joka tekee ratkasevan päätöksen eikä sitä voi kukaan tehdä sun puolesta. It does get better.
"Proud in all you are, showing every scar as your badge of honour" -Black Veil Brides
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti