real talk; kiusaaminen etc

okei, näin ensin teidän on ehkä hyvä tietää, et mietin erittäin pitkään pitäiskö mun kirjottaa tästä aiheesta yhtään mitään, mut nyt lähiaikoina on mun läheisillä ihmisillä ollu paljon ongelmia just näiden asioiden kanssa, niin päätin puhuu omista kokemuksista. En harrasta huomiohuorausta, kirjotan tän sen vuoksi, että saisin ehkä autettua muita jollakin tavalla.

- Kiusaaminen, sen seuraukset, itsetuhoisuus ja nykytilanne -

Mulle henkilökohtaisesti vaikeimmat ajat alko silloin kun menin yläasteelle. Ulkonäköpaineet, kilpailu muiden tyttöjen kanssa ja kaikki tollanen oli mulle tosi rankkaa. Ei mulla koskaan oo kovin hyvää itsetuntoa ollut, mutta yläkoulun alussa se oli huomattavasti korkeammalla kuin yläasteelta valmistuessa. Mua alettiin siinä aika 7.luokan alussa kiusaamaan ja sitä kiusaamista jatkukin sitten ihan 9.luokan loppuun asti. Seittemännellä luokalla se kiusaaminen oli vielä ihan siedettävää, mutta jo 8. luokan alussa mun teki mieli vaihtaa koulua. En kuitenkaan vaihtanut ja aloin pikkuhiljaa huomata masennuksen oireita itessäni.

Mun tyyli muuttui kasiluokalla todella erilaiseksi, aloin kuuntelemaan emo-musiikkia ja pukeuduin ainoastaan mustaan - tyylini on pysynyt periaatteessa tähän saakka samana, se on vain kehittynyt. No, erilaisen ulkonäköni vuoksi mua kiusattiin vielä enemmän - käytävillä huudeltiin perään, puhuttiin paskaa selän takana, nolattiin muiden luokkalaisten edessä ynnä muuta yhtä kivaa. Mun masennus paheni enkä oikeastaan nähnyt enää yhdessä vaiheessa valoa missään, en ollut ilonen mistään. Pahimpina päivinä multa ei irronnut hymyä kertaakaan ja saatoin olla vastaamatta mun frendeille jos ne yritti puhua mulle tai kysyä oonko kunnossa. En jaksanut edes avata mun suuta. Halusin vaa nukkua enkä koskaan herätä enää. Siinä vaiheessa meni niin huonosti, että yks päivä tein päätöksen, jota kadun elämäni loppuun asti. Otin veitsen käteen, josta mulla alkoi vähintään kahden ja puolen vuoden itsetuhoisuusputki. Siihen fiilikseen jää ikäänkuin koukkuun ja sitä on vaikea lopettaa. Tuloksena kuitenkin vain todella rumat arvet. Ja uskokaa mua, vaikka tuntuu aluksi että viiltely auttaisi vaikeiden asioiden käsittelyssä, niin ei, se vaan satuttaa lisää ja pahentaa kaikkea. Mua haukuttiin myös tästäkin syystä, jota ei koskaan pitäisi tehdä. Viiltely on sanatonta avunhuutoa, eikä jo valmiiksi masentunutta ihmistä saisi satuttaa enempää.

"I think I had to see how bad it could be to want to live again." -Oliver Sykes

9. luokka tuli ja olin edelleen masentunut. Masennus mulle oli oikeastaan jo tossa vaiheessa sellasta, etten osannut olla enää iloinen vaikka kuinka yritin, masennukseen oli tottunut ja se oli ainoa fiilis mikä tuntu ns. kotoisalta. Tuli ikäänkuin syyllinen olo, jos joskus huomasi olevansa iloinen jostain. Kun muut luokkalaiset puhu keskenään, mä istuin niiden vieressä hiljaa kuunnellen musiikkia, joka oli ainoa asia, joka helpotti mun päivää ja oloa. Kuitenkin kiusaaminen jatkui ja lopetin esimerkiksi musiikintunneilla käymisen kokonaan ja tein korvaavia tehtäviä sen vuoksi, etten yksinkertaisesti pystynyt tehdä kiusaajieni kanssa minkäänlaista yhteistyötä. Mulla oli koulussa kuitenkin muutama tosi hyvä frendi, jotka tuki mua tän kaiken kanssa, mikä helpotti myös oloa jonkin verran, en ollut aivan yksin. Oon siitä niin kiitollinen <3 Ysiluokan loppupuolella mun vanhemmat huomasi mulla olevan haavoja ja näin, kuinka pettyneitä ja surullisia ne oli, siinä vaiheessa tein vaan päätöksen et tää oli tässä, en koskaan enää satuttais itteeni ja sen jälkeen pääsin itsetuhoisuudesta eroon. Olisin ilman mun vanhempia varmaan täysin samassa tilanteessa nyt kun yli kaksi vuotta sittenkin.

Nyt lukion tokal luokalla mulla on edelleen satunnaisesti masentuneisuutta, mut se on paljon lievempää kuin pari vuotta sitten. Kun eteen tulee vaikeita aikoja tai surullisia/rasittavia asioita en enää tartu veitseen, vaan käsittelen ne muulla tavoin. Vaikka en olekaan itsetuhoinen enää, kummittelee veitsi mielessä aina silloin tällöin. Mua ei enää kiusata, mikä on johtanut myös ton masennuksen lievenemiseen, sekä se, että kävin koulussa kuraattorin puheilla muutaman kerran. Musiikki makes everything better, musa on ollu suuri osa mun ns parantumista ja koko tätä viimestä viittä vuotta. Ilman musiikkia en tiiä millasessa kunnossa nyt olisin. Mun frendit. En tiiä miten koskaan saisin kiitettyä niitä tarpeeks ja osotettua, kuinka tärkeetä niiden tuki jä välitys on ollut, sama koskee vanhempia.Ainoo hyvä, mitä mulle tosta kaikesta on tapahtunu, on se, että mun luonne on kasvanut ihan älyttömästi. Mä en enää välitä mitä ihmiset sanoo musta.

Kaikesta pääsee yli. Pitää vaan asennoitua oikein. Ja pitää ottaa kaikki apu vastaan mitä tarjotaan, olla kiitollinen ihmisistä, joita on ympärillä. Kuitenkin se, pääsetkö yli vaikeista asioista ja avun saaminen on molemmat susta ittestäsi kii, sun pitää olla se, joka tekee ratkasevan päätöksen eikä sitä voi kukaan tehdä sun puolesta. It does get better.

"Proud in all you are, showing every scar as your badge of honour" -Black Veil Brides
<3

such a wonderful life ~

Parempi kirjottaa myöhään ku ei millonkaa melkei kuukauden vanhoist jutuist.... well

Heelloou again :D Voisin basically kirjottaa tän koko postauksen siitä, miten ihana 30 seconds to marsin keikka oli mut ehkäpä mä kerron jostai muustakin :3

juu eli Marsin keikka oli 8.3. ^^ Oon kuunnellu niitä about 2009 asti, et oli siiis ihan superia nähdä bändi vihdoinkin livenä <3  tuli sinä päivänä vähän äkkilähtö helsinkiin, kun frendi soitti ja pyysi mukaansa ottamaan uutta lävistystä (pakkasin kamat alle kymmenessä minuutissa ja juoksin juna-asemalle) :D menin siis ensiks kamppiin ja kampista lähin sitte Tanjalle, jossa oli myös Milla :3 Siellä me henkisesti valmistauduttiin keikkaan, kuunneltii Marsin biisejä ja korjattiin meikkei etc. woman stuff :P Sit lähettiin pasilaa ja hartwall areenaa kohti. Kaikki vähä flippas enemmän tai vähemmän jännityksestä (mun tapaukses enemmän) mutmut päästii perille asti silti :D:D
Ja se keikkka oli SANOINKUVAAMATON siis koko ilta oli jotain niin mahtavaa etten oo oikeen vieläkään ymmärtäny et ees näin 30STM livenä. <3 oivoi ~ laulettiin siel keikal myös Shannonille synttärilaulu suomeks ja oli vaan sellanen keikka ja ilta, joita en tuu koskaan unohtaa :3 se fiilis ku on kokenu jotai niin hienoo ku nähny yhen lempibändeistään liven eikä osaa kunnolla selittää miltä se tuntuu asdfghjklyfubg,fsda #moi

11.3. olin sit hartwallilla uudestaan. Oltiin pikkusiskon kans kattomas Art On Ice. Se on sellanen tapahtuma, jossa on yhdistetty livemusiikki, luistelu ja tanssi. Laulajilla oli siis lava jään päällä. Se oli tosi hienosti toteutettu :) musiikkiesiintyjinä siel oli Jenni Vartiainen, si joku pianisti jonka nimee en ollenkaa muista, Loreen & Hurts. Ja kaverit hei mä otan takas jokaikisen pahan sanan Hurtsist, ne on siis loistavia livenä. Ja ihania brittimiehiä kaiken lisäks ah <3

Sit tämmönen mihinkää liittymätön juttu, jos haluu nähä mut pikkusena 6.-7.luokkalaisena niin pistän videolinkkii alle :D:D:D hyj

Eikai mulla muuta sit ^^ baibaiii~